MENETETTY OMAISUUS


Oli tammikuun loppupuoli, koulu päättyi jo puoliltapäivin, viikonloppu edessä, kotio saavuttua; reppu lensi kaaressa lattialle, "Äiti minä lähen pihalle", "älä lähe vielä, tuliko läksyjä"? "Minä teen ne vasta myöhemmin". Voileipä kädessä juoksin ulos. Haapaniemen "huutokuoro" alkoi pikku hiljaa kokoontua tielle. Markku juoksi polkua pitkin, kovaa vauhtia meitä kohden. Hei äkkiä jäälle! Siellä on luistinrata, lähetään luistelemaan. Minua ei ajatus hirveesti kiinnostanut, luistimet oli jo vanhat. Ties kuinka monella olleet. Terät olivat aivan pyöreät, niitä ei varmaan ollut teroitettu koskaan. Ja kaiken lisäksi, jalassa ne, jostakin syystä, kääntyi linttaan 90" sivulle, ja tietenkin, niissä oli vielä kasvuvaraakin rutkasti. Menin kumminkin ilman luistimia, pelaamaan mailalla. Pasi taiteili pallon kanssa ja huusi, "nyt tulee kova", kova tuli, mutta ei sinne päinkään kuin piti. Pallo lensi kaislikon laitaan, menin etsimään sitä. Joku oli tehnyt useampia reikiä aivan kaislikon viereen, tietenkin minua kiinnosti, näkyikö niissä mitään liikettä. "Kale heitä se pallo tänne nyt!", pojat huusi kuin olisi suurempikin hätä. Heitin pallon poikia kohden, menin makuulle lumelle ja katselin reiästä harmaan ruskeaa pohjaa, vettä oli noin metri.
Isä tuli alkuviikosta riemuissaan töistä kotiin. "Hei kattokaas nyt, tässä se on. Tällä pelillä muuten vedetään Mallasvesi tyhjäksi ahvenista". Hän näytteli meille ostamaansa pilkkiä, olihan se hieno, minunkin mielestä, punertavan-ruskea ja karvoja toisessa päässä ja toisessa päässä silmät. Kaikki kolme veljestä oli nenä kiinni pilkissä, vaikkei isä, aarrettaan kädestään irrottanut. "Kale, mee nyt kauemmasi, kun sä et ymmärräkään mikä se on", veli yritti väkisin painaa minua sivuun". Kyllä minä sen tiedän, se laitetaan siimaan kiinni ja tiputetaan avantoon kaloille", siihen ne minun tiedot sitten melkein loppuivatkin. Äiti tiuskas isälle, "nyt syödään, vie ne vehkees heti muualle".
Makasin lumella, katselin avannosta pohjaan, silmieni piti tottua hetken hämäryyteen. Huusin pojille, "hei tulkaa äkkiä kattoon, täällä on hirveesti kaloja, ja isoja". Pojat juoksivat paikalle, vilkaisivat avantoon, ei niitä paljon kiinnostanut avantokatselu. Jorma tokas, "mitäs toi nyt sitten, ei niitä sieltä millään saa". "Kyllä ne ongella sieltä saa", vastasin. Minun pelaamiset oli pelattu, lähdin juoksemaan kotio. Pihalta jo huusin äidille "mun pitää saada onki, siellä on hirveesti kaloja".
Olin jouluna saanut lahjasi ensimmäisen onkeni, se oli punainen, jossa toisessa päässä oli haarukka, niin kuin makkaratikussa ja toisesta päästä, rungon sisältä, tuli pitkävartinen koukku. Isä oli selittänyt, että se vedettiin esiin silloin, kun vaihdettiin reikää ja haluttiin siima ylös. Keskellä onkea oli kaksi tappia, johon siima kierrettiin, kun lähettiin kotiin. Minua harmitti, ettei ongella jouluna pystynyt tekemään mitään. Pyysin isää laittamaan siiman, mutta se jäi jostakin syystä laittamatta. Ja vielä enemmän harmitti, kun isä ei ottanut joulunpyhinä minua mukaan pilkille. " Et sinä jaksa siellä lumessa kulkea, etkä saa edes reikää kairattua". Isän kaira oli vähän samanlainen kuin koulun soppakauha, jolla ne jako lihasoppaa. Kairan kuppiosa laajeni toiselta reunalta isommaksi, joka oli hiottu teräväksi. Sitä piti terottaa melkein aina ja sitten käytiin lähilahdella kokeilemassa, puriko se jäähän. Toisessa päässä oli keppi poikittain, vääntämistä varten.
Vasta ulko-oven avattuani, äiti tuli vastaan pelästyneen näköisenä, "mitä on tapahtunut". "Ei kun", yritin selittää hengästyneenä. "Siellä on hirveesti kaloja. "Missä". "No järvessä". "Siellähän on jää", äiti tokaisi. "Eikun siellä on joku tehnyt reikiä jäälle, ja niistä näkyy hirveesti isoja kaloja". "Jaaha, ja sun pitää nyt saada onki". "Mullahan on onki, siihen pitää saada siima, kun isä ei laittanut." "Ei se siima vielä riitä, eihän sinulla ole minkäänlaista koukkua". "Onhan se, isän ostama punanen". "Ei, ei sitä uskalla ottaa". "No kyllä uskaltaa", eihän siinä mitään tapahdu". "Siiman minä laitan". Äiti laittoi siiman onkeen. "Anna nyt se punainen". Äiti empi aikansa, sitten hän heltyi. "Muista sitten että se tulee takaisin".
Lähdin juoksemaan onki kädessä kohti järveä, vapautin siimaa ja pistin pilkin avantoon. Menin makuulle katselemaan avannosta. Ei yhtään kalaa näkynyt. Isä oli opettanut, että pitää vedellä vetoja silloin tällöin, kättä terävästi nostaen. Kohta kaksi isoa ahventa lipui kohti pilkkiä, ne pysähtyivät jonkin matkan päähän pilkistä. Minua alkoi jännittää, pysäytin pilkin, odottelin, ei tapahtunut mitään. Nykäsin ongesta ja yhtäkkiä, pilkki irtosi siimasta jäi puoliksi mutaan näkyviin. Katselin ja katselin, yritin keksiä millä saan sen ylös, yritin tiputtaa siimaa sen päälle, se ei onnistunut. Oli pakko lähteä kotia kertomaan äidille miten kävi.
Matka kotia tuntui pitkältä. Samalla Säterin pilli alkoi huutaa, työpäivän päättymistä. Minulla sydämestä kouras, kun tajusin, isä pääsee töistä, tuli hirveä hätä. Lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin. Vähän ennen ulko-ovea, tasasin hengitystä, menin sisälle. Äiti kysy heti, "no, montako ahventa sait?" "En saanut", sanat tuli juuri ja juuri suusta ulos. Pistin ongen hiljaa lelulaatikoon. Äiti vaistosi heti, että nyt on joku hullusti. "No miten se meni", "se pilkki vaan lähti siimasta irti," yritin selittää itkua tihruttaen."No voi hyvänen aika, mitä isäkin nyt sanoo, eikä se ehtinyt itsekään vielä kokeilla sitä", äiti oli järkyttynyt. "Sen saa sieltä kyllä ylös" selitin, "se näkyy ihan matalassa".
Isä tuli töistä. Kotona vallitsi hiljaisuus. Yritin tehdä läksyjä, ajatukset eivät pysyneet koulutehtävissä. Äiti aloitti, "kuule, on sattunut vahinko, se hukkui, se sinun pilkkisi". "Miten hukkui, mihin"? Isä oli ihmeissään". "Kun minä annoin sen Kalelle." "Jumalauta"! Samassa paukahti nyrkki pöytään, astiat helisivät pitkään pöydällä. "Mihin se tippui, lähetään ettiin sitä".
Silloin yritin selittää, että "se näkyy siellä pohjassa, sen saa kyllä ylös". Äiti kertoi koko tarinan. Samantien isä otti ongen, jossa oli iso monikoukkuinen pilkki. "No niin nyt mentiin, että nähdään vielä vähän aikaa ennen pimeää". "Kale, alahan painaa edellä", isä murahti. Mielelläni kuljin pitkällä edellä, puoli juoksua. Isä oli niin vihanen, ettei olisi ollut ihme, vaikka se olisi roiskinut risulla perseelle. Saavuin avantojen luo. Niitä olikin enemmän kuin muistin, en ollut enään yhtään varma, mikä avanto se oli. Isä tuli perässä, "mikä avanto se on". Katselin ympärille ja emmin, "etkö sinä merkinnyt sitä". "En kai sitten, se on varmaan toi"., Isä meni makuulle avannolle. "Ei täällä mitään näy, voi perkeleen, perkele, ei tästä tullut mitään". Katselimme vielä monesta avannosta, mutta se oli vain jostain syystä hävinnyt, se avanto, missä se pilkki oli.
"Nyt lähetään, alkaa tulla pimeäkin, ei täällä enään mitään näe, "perkele kun tekis mieli antaa selkään", tokas isä. Minä pinkasin kotia kohden niin kovaa kuin jaksoin. Istuin pöydän ääressä pitkän tovin. Ennen kun kuulin, Isän potkivan saappaita jaloistaan, siihen malliin, että sen tiesi olevan todella vihainen. "Perkeleen perkele, tekis mieli antaa kunnon selkäsauna pojalle". "Ei Kale sitä solminut, ei se hänen vika ollut, että se solmu aukes. Ja mitä tosta, menet ja ostat uuden", puolusteli äiti minua. "No siihenhän menee omaisuus, eikä niitä Nikulalla enään ole, se on joku Hauholainen pilkintekijä, ei siltä montaa niitä vuodessa heru. Ja ilta oli hiljainen.